Articles

Pointtikengän historia

Marie Taglionille annetaan usein kunnia ja syyllisyys siitä, että hän oli ensimmäinen tanssija, joka nousi varpaidensa kärkiin asti ja tanssi ”en pointe”. Sopivasti hän tanssi Sylfin roolia teoksessa ”La Sylphide”, ja kengät antoivat hänelle mahdollisuuden antaa illuusion leijumisesta ikään kuin hän olisi painoton (Barringer & Schlesinger, 2004). Tarkastellaksemme nykyaikaisten pointe-kenkien alkuperää meidän on kuitenkin astuttava vielä kauemmas taaksepäin, baletin alkulähteille.

Klassinen baletti, sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme, sai alkunsa Ranskassa 1600-luvulla Italiasta tuoduista hovitansseista. Balettihistorioitsijat muistavat kuningas Ludvig XIV:n innokkaana tanssijana, ja hän avasi Academie Royale de Dansen kouluttamaan tanssijoita. Tanssiaskeleet, erityisesti viisi asentoa, alettiin kodifioida tuolloin. Kun käymme nopeasti läpi 200 vuoden historian, huomaamme, että Academie Royale de Danse -yliopiston avaamisen ja Taglionin La Sylphide -esityksen välisenä aikana baletti muuttui miesten tanssimuodosta siten, että siinä oli monia merkittäviä naistanssijoita. Myös estetiikka muuttui maanläheisemmästä tyylistä romanttisen aikakauden ilmavaan, eteeriseen laatuun, ja juuri tämä estetiikka synnytti huipullaan ajatuksen pointe-kengistä (Barringer & Schlesinger, 2004, http://www.the-perfect-pointe.com/PointeHistory.html).

Artikkelissaan ”Technique and Autonomy in the Development of Art: A Case Study in Ballet” Sandra N. Hammond ja Phillip E. Hammond (1989) käyvät läpi mallin tanssitekniikan kehityksen ymmärtämiseksi. He olettavat neljä vaikuttavaa tekijää:

1. Jokainen tekninen innovaatio on osittain seurausta aikaisemmista tekniikoista.

2. Jokainen tekninen innovaatio on osittain seurausta myös tyytymättömyydestä vallitseviin käytäntöihin.

3. Tyytymättömyys vallitseviin käytäntöihin on kuitenkin osittain seurausta teknisestä innovaatiosta.

4. Tyytymättömyys johtuu myös monista ei-teknisistä tekijöistä.

Näistä lähtökohdista he jäljittävät verkoston baletin kehityksen viiden päävaiheen läpi ja selittävät jokaisen vaiheen näiden neljän vaikutuksen vuorovaikutuksella. Jokaisessa näistä vaiheista tapahtui yksi merkittävä tekninen kehitys, joka sekä mahdollisti että edisti myöhempiä muutoksia. Esimerkiksi vaiheessa 3 pidettiin ensimmäistä kertaa tärkeänä maksimaalista kääntymistä eli jalkojen ulkokiertoa. Tämä toteutti liikkeet, jotka olivat aiemmin olleet fyysisesti mahdottomia (tekijä 1). Lisääntynyt kiertoliike vaikutti erityisesti lonkkien liikelaajuuteen, samoin kuin tiettyjen laajempaa harjoittelua vaativien jalkalihasten voima. Tämä puolestaan mahdollisti vaikeampien askelten, erityisesti käännösten ja hyppyjen tekemisen, jotka olisivat olleet mahdottomia ilman käännöstä (tekijät 2 ja 3). Hammond huomauttaa, että fyysiset kyvyt eivät kuitenkaan olleet ainoa tekijä, joka vaikutti tähän kehitykseen. Hän esittää, että kulttuuristen ihanteiden muutokset muuttivat sitä, minkä tyyppisiä baletteja luotiin (tekijä 4). Muutos klassisismista romantiikkaan koko taiteenalalla muutti koreografiatyylejä.

Voimme käyttää Hammondsin mallia paitsi liikkeen kehityksen ymmärtämiseen, myös ei-teknisen tekijän, pukukoodin, jäljittämiseen, joka liittyy liikkeen muutoksiin. Nämä muutokset johtavat lopulta pointe-kenkien keksimiseen. Tekniikan muuttuessa naiset lyhensivät mekkojaan, jotta ne eivät haittaisi heidän liikkumistaan ja jotta he voisivat esitellä jalkojaan, jotka tekivät yhä monimutkaisempia ja monimutkaisempia askeleita. Naiset lakkasivat myös käyttämästä korkeakorkoisia kenkiä, mutta jatkoivat nousemista varpailleen, demi-pointeiksi eli puoliksi pointeiksi. Kun koreografia vaati romanttisiin baletteihin liittyvää leijuvaa laatua, nousu täyteen pointeihin oli seuraava looginen askel, jolloin tekninen kehitys yhtyi teknologiseen kehitykseen.

Varhaisissa pointe-kengissä ei ollut nykyaikaisten kenkien rakennetta ja lujuutta, vaan ne olivat pelkkiä balettitossuja, joita oli vahvennettu vahvasti varpaiden ympärille tehdyillä nyppylöillä ja tikkauksilla. Tämä tarkoitti sitä, että tanssijat luottivat ensisijaisesti omaan voimaansa eivätkä pystyneet tasapainoilemaan pointeilla pitkiä aikoja. Seuraavaksi 1800-luvulla kehitettiin varpaiden ympärille tukevampi laatikko ja vahvempi pohja. Kengän alustasta, jonka päällä tanssija seisoo, tuli leveämpi, mikä helpotti tasapainoilua, koska paino jakautui laajemmalle alueelle. 1900-luvulle oli ominaista kenkien muodon muuttaminen, jotta ne olisivat ergonomisemmat ja, kuten aina, helpottaisivat tekniikan kehittymistä. Kärkikengät kehittyvät edelleen jatkuvasti, kun uusia materiaaleja, erityisesti synteettisiä, otetaan käyttöön (Barringer & Schlesinger, 2004; http://www.the-perfect-pointe.com/PointeHistory.html).

Takaisin The Making and Unmaking of a Pointe Shoe

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.