Articles

Kysymyksiä ja vastauksia Matt and Kimin Matt Johnsonin kanssa

”Se oli kirjaimellisesti bileet.”

Näin Matt Johnson Matt and Kimistä kuvailee samannimisen indie-duon alkuaikoja, jotka koostuivat riehakkaista seteistä juhlissa ja kotiesityksissä.

He julkaisivat toisen albuminsa Grand vuonna 2009, joka sai RIAA:n kultasertifioinnin.

Se sisälsi läpimurron tehneen hitin ”Daylight”, josta tuli nopeasti tanssihymni hipsterilapsille eri puolilla maata, joiden viikonloput koostuivat samantyyppisistä kotishow’ista ja bileistä, joissa Matt ja Kim esiintyivät. Heidän musiikkinsa on energistä ja iloista, puhumattakaan autenttisesta ja helposti lähestyttävästä; kappaleen kertosäe ”In the daylight, anywhere feels like home” (Päivänvalossa mikä tahansa tuntuu kodilta) oli motto, joka määritteli aikakauden, jolloin MySpace oli musiikin löytämisen ja jakamisen kukoistava metropoli, ja loi pohjan Mattin ja Kimin menestykselle.

Yhtyeen pirteä energia ei koskaan laantunut edes silloin, kun yhtyeen rumpuja soittava Kim Schifino repi viime keväänä lavalla kiertäjäkalvosimensa (ACL:nsa), ja hän joutui pitämään toipilasaikansa vuodeksi. Itse asiassa tuon tauon tuloksena syntyi bändin kuudes ja viimeisin albumi Almost Everyday, joka julkaistaan 4. toukokuuta FADER-levymerkillä. Kymmenen kappaleen ponnistus sekoittaa yhtä paljon vivahteita ja nostalgiaa pysyen silti uskollisena tarttuvalle indie-soundille, joka teki yhtyeestä alun perin kuuluisan – se esittelee kokoonpanon epätodennäköisiä yhteistyökumppaneita, kuten Santigold, King Tuff ja Blink-182:n Mark Hoppus. Johnson sanoo, että se on myös heidän tähän mennessä henkilökohtaisin albuminsa; he kirjoittivat sen henkilökohtaisen ja kansallisen myllerryksen aikana, jolloin he käyttivät musiikkiaan eräänlaisena terapiana. He käyttivät tuon ajan myös YouTube-kanavan perustamiseen, jossa he ovat keränneet miljoonia katselukertoja vlogeilleen, jotka sisältävät kaikkea talokierroksesta siihen, miten pissata autoon.

Mattin ja Kimin eksentrisyys ja riehakkuus näyttämön ulkopuolella heijastuu myös heidän lavaesiintymiseensä. He ovat ehkä kulkeneet pitkän matkan kotitekoisista olohuoneen lavasteista, mutta energia on pysynyt samana. He ovat myyneet loppuun pääesiintyjäkiertueet eri puolilla maata ja varastaneet show’n suurilla musiikkifestivaaleilla, kuten Bonnaroolla ja Lollapaloozalla, ja he tuovat saman energian The Van Bureniin Phoenixin keskustassa tiistaina 10. huhtikuuta. Tapasimme Johnsonin ennen keikkaa jutellaksemme uudesta albumista ja nostalgisoidaksemme MySpace-päiviä.

Halusin aloittaa tämän haastattelun sanomalla, että ”Daylight” oli hymnini vuosina 2009/2010, kuten varmasti monille ikäisilleni. Kuuletko tuon usein biiseistäsi ja mitä tuo kappale merkitsee sinulle ja Kimille henkilökohtaisesti?
Totta puhuen, kirjoitimme tuon kappaleen lapsuuteni makuuhuoneessa vanhempieni talossa, jossa oli skeittilaudan kaltaisia julisteita joka puolella kattoa ja seiniä ja äänitimme sen itse. Emme todellakaan odottaneet, että siitä tulisi isompi kuin se pieni skene, jossa olimme. On hullua, miten se on elänyt ja saanut oman elämänsä, koska se ei koskaan ollut mikään hittisingle. Sitä soitetaan edelleen yhtä paljon kuin silloin. Radioasemat eivät oikeastaan soittaneet sitä tai mitään sellaista, mutta ihmiset vain levittivät sitä ympäriinsä.

Luulen, että se saattoi olla samoihin aikoihin, kun siitä olisi tullut MySpace-kappaleeni.
Helvetti kyllä (nauraa).

Annat faneillesi myös aika henkilökohtaisen katsauksen elämääsi vlogeissasi ja YouTube-kanavallasi ja sen kaltaisissa asioissa, mitä ei moni artisti tee. Miksi se on mielestäsi niin tärkeää tehdä artistina?
Mielestäni se on tärkeää tehdä meille, Mattille ja Kimille. Ei ole sattumaa, että meidät on nimetty etunimillämme sen sijaan, että meillä olisi jonkinlainen bändin nimi… olemme etunimissä kaikkien bändiä kuuntelevien kanssa. Ymmärrämme, että lavalla on tietty yhteys yleisöön. Se on face time. Se on jopa musiikkia tärkeämpää; se on todellinen ihmisten välinen yhteys. Olimme jonkin aikaa poissa tien päältä, koska Kim oli loukkaantunut ja meillä oli albumien välissä, ja halusimme pystyä edelleen esiintymään ja pitämään tuon yhteyden yllä. Silloin päätimme aloittaa YouTube-kanavan tekemisen. Kävin elokuvakoulua ja rakastan videoiden tekemistä ja muuta sellaista, joten siinä oli meille paljon järkeä.

Uutta albumianne on kuvailtu tähän mennessä henkilökohtaisimmaksi albumiksenne, ja te ja Kim kirjoititte sen vaikeana aikana, Kimin toipumisen aikana. Voitteko puhua hieman tuosta kokemuksesta? Miten pystyitte kirjoittamaan niin energisen albumin aikana, jonka on suoraan sanottuna täytynyt olla melko energiasyöppö?
Tämä on totta, mutta asia on niin, että vaikka Kim olisi pahimmillaan, hän on silti pirteämpi ja energisempi kuin monet ihmiset parhaimmillaan. Hän on voima, jonka kanssa on varauduttava. Hän pitää minut liikkeellä. Esimerkiksi juuri muutama päivä sitten julkaisemamme kappale ”Happy If You’re Happy” oli biisi, jonka kirjoitin silloin, koska Kim oli joskus todella masentunut ja alakuloinen, enkä voi olla onnellinen, jos hän on surullinen. Se on minulle mahdotonta, me olemme niin sidoksissa toisiimme ja riippuvaisia toisistamme niin hyvässä kuin pahassa. Joten siitä se kappale syntyi… Luulen, että sellaiset asiat olivat henkilökohtaisia… kirjoittaminen vaikeasta paikasta. Kyse ei ollut vain hänen vammastaan, vaan kaikesta, mitä ympärillämme ja maassa tapahtui, se oli vain joukko huonoja tapahtumia. Jopa otsikko, Almost Everyday, viittaa tavallaan huonoihin uutisiin, joita saimme melkein joka päivä. Luulen, että kaikki nämä asiat tekevät asioista henkilökohtaisia. Kirjoitat päästääksesi jotain ulos. Et etsi asioita, joista kirjoittaa. Sinulla on näitä asioita ja sinun täytyy tavallaan kirjoittaa niistä.”

Kuuntelin albumin ja siinä on hyvin nostalginen teema kauttaaltaan. Halusin kuulla mielipiteesi siitä ja jos tällä albumilla olisi teema, mikä se olisi mielestäsi? Miten se eroaa aiemmista levyistäsi?
Olen sitä mieltä, että on hyvä, että saat siitä nostalgiset fiilikset. Koko aikuisikäni olen ollut aika paljon tien päällä ja tehnyt keikkoja, ja viimeisen puolentoista vuoden aikana, jolloin emme oikeastaan tehneet yhtään keikkaa, mikä oli pisin aika, jonka olemme koskaan olleet keikoilla, minusta tuntui melkein siltä, että se jakso elämästäni oli ohi. Menimme johonkin konserttiin ja olin tavallaan kateellinen lavalla oleville ihmisille. Luulen, että minulle avautui silmät siitä, millaista elämä olisi, jos minulla ei enää olisi tätä bändiä elämässäni, ja se oli vähän kuin It’s a Wonderful Life -elokuvassa, jossa hänelle esitellään tämä vaihtoehtoinen elämä osoittaakseen, miten hyvin hänellä on. Olen aina ajatellut, että minulla on ollut hyvä elämä, mutta arvostin sitä enemmän, kun se oli poissa. Luulen, että oli ehdottomasti ”nauti siitä, kun sinulla on se” -mentaliteetti, josta kirjoitimme.

Miten sinä ja Kim tapasitte? Millaista oli, kun tapasitte ensimmäisen kerran?
(nauraa) No, klassisesti Kim kertoo tämän tarinan, koska minä en ollut osa tarinan alkua… hän kertoo istuneensa penkillä Prattissa, jossa kävimme koulua, ystävänsä kanssa, ja hän näki minun kävelevän ohi ja sanoi, hänen sitaattinsa, ei minun, ”I’m gonna f*ck the sh*t out of that guy”. Kimin tuntien, se oli hyvin ”kimmiläinen” lausunto. Niinpä hän antoi minulle numeronsa, ei kerran, ei kahdesti, vaan kolme kertaa… ei se ollut sitä, ettenkö olisi ollut kiinnostunut soittamaan hänelle, olin vain peloissani. Mutta koska hän on niin sinnikäs Kim, hän jatkoi periaatteessa: ”Hei, idiootti!”. Soita minulle!”, ja sitten me tapasimme, ja kolmen kuukauden seurustelun jälkeen muutimme yhteen ja olemme asuneet yhdessä siitä lähtien. Meni pari vuotta ennen kuin aloimme soittaa musiikkia yhdessä. Vietimme pitkän aikaa joka ikisen päivän yhdessä, ja on ihmeellistä, ettemme ole vielä tappaneet toisiamme. Luulen, että siinä on jotain todella toimivaa (nauraa).

Miten kuvailisit live-settinne sellaiselle, joka ei ole kokenut sitä omakohtaisesti?
Se on mielestäni bändimme tärkein elementti. Olemme todella onnekkaita… oli meillä sitten joku iso single tai jotain sellaista, sillä ei ole väliä; ihmiset tuntuvat todella nauttivan keikasta ja uppoutuvat siihen. Uskon, että se johtuu siitä, mistä se kumpuaa. Kun aloitimme, emme soittaneet yhtään keikkapaikkaa. Soitimme kirjaimellisesti vain bileissä, varastoissa, taidetiloissa, olohuoneissa, keittiöissä ja kellareissa, ja se oli aina kuin bileet; se oli kirjaimellisesti bileet. Olimme jossain, ja kaikki olivat ympärillämme ja ihastuivat meihin. Kun kasvoimme, muistan soittaneeni ensimmäisellä festivaalillamme ja miettineeni: ”Miten säilytämme tuon fiiliksen?”. Kyse on kaikista huoneessa tai kentällä olevista ihmisistä; kyse ei ole kahdesta ihmisestä lavalla. Otamme kaikki mukaan ja soitamme paljon tunnistettavia pätkiä kappaleista, jotka eivät ole meidän, joten se on tavallaan enemmän kuin DJ-setti. Puhumme paljon yleisölle ja laitamme paljon valoa yleisöön, jotta me näemme heidät ja he näkevät toisensa. Kyse on täysin osallistavasta kokemuksesta, ei siitä, että ”Me olemme bändi. Te olette yleisö. Katsokaa ja nauttikaa.” Vaan: ”Tehdään tämä kaikki yhdessä!” Jos minulla ei ole yleisöä, joka hyppii ja tanssii, surffailee yleisössä ja tekee moshpit, minulla ei ole hauskaa. Se on minulle hauskinta siinä: katsoa pois lavalta ja nähdä se.

Kaipaatko koskaan niitä aikoja, jolloin se oli ehkä hieman intiimimpää ja soitit missä tahansa?
Olen niin iloinen, että niitä oli olemassa, mutta luulen, että haluat aina tuntea liikettä eteenpäin. On aina hauskaa, että jotain uutta tapahtuu, että saa uusia kokemuksia. En usko, että voi pysyä yhdessä ympäristössä ikuisesti. Joskus soitamme intiimimpiä keikkoja erityistapahtumia varten tai mitä tahansa, mutta kun ajattelen niitä keikkoja ja sitä, kuinka paljon poliisit tulivat ja homma lopetettiin tai sähköt menivät poikki tai koko yleisö kaatui eteenpäin ja kaatoi kaikki varusteet, ja meidän oli lopetettava… ne olivat superhauskoja aikoja, mutta on vaikea mennä johdonmukaisesti eteenpäin, kun ajat kuusi tuntia tila-autossa ja tulet keikalle, ja poliisit tulevat paikalle ja sulkevat keikan puolentoista kappaleen jälkeen.

Matt and Kim w/ Cruisr ja Twinkids, The Van Buren, 401 W. Van Buren Street, thevanburenphx.com, tiistai 10.4. klo 19, $30.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.